"Miksen mä löydä ketään?"

Kuten otsikosta voi päätelläkin, ajattelin tällä kertaa kirjottaa pohdiskelevaa tekstiä liittyen parisuhteisiin, säätöihin ynnämuihin sen kaltaisiin juttuihin. Voin jo valmiiksi veikata tästä tulevan aika sekavaa höpöttelyä, koska oon ihan yliväsynyt.

Varmaan kuten monella muullakin, myös mulla on ollut suhteellisen nuoresta lähtien "poikaystäviä". Tottakai ollessani semmonen pikkuruinen pissaliisa, oli nuo seurustelut (ei niitä kyllä voi sillä termillä kutsua), noin viikon mittaisia pusipusihalihali ja moikkamoi -keissejä. Ala-asteen disco oli yleisin tapaamispaikka, jossa sitten punastellen tanssittiin hitaita ja kysyttiin alettasko olemaan. Söpöö.

Vielä yläasteikäisenä mä koin suuria paineita siitä, että mullakin on pakko olla joku, kun "kaikilla muillakin on". Muistan etsimällä etsineeni jotakuta, joka mun kanssa jaksaa olla ja eihän siitä mitään hyvää seurannut. Juurikin noita viikkojen mittaisia suhteita tuli ja meni, enkä niistä saanut ainakaan mitään hyvää irti.

Jälkikäteen mietittynä olis pitänyt jättää tollaset turhat pelleilyt kokonaan pois, koska koen sen olleen iso osa mun itsetunnon romuttumisessa. Rehellisesti sanottuna mulla on nykyään aika hurja sitoutumiskammo, jonka luulen johtaneen juurensa juurikin noista teiniajan "suhteisiin" ryntäämisistä. Hyvänä esimerkkinä se, että erään henkilön kanssa alettiin seurustelemaan, vaikkei tunnettu tarpeeks hyvin, mikä johti sitten siihen ettei mun olis kannattanut luottaa kyseiseen tyyppiin alun alkaenkaan. Noh, kaikesta oppii onneks eikös vain?

Nykypäivänäkin oon kokenut vastoinkäymisiä juurikin tuon liian nopeasti etenemisen vuoksi. Luonteeltanihan oon aina ollut vähän sellainen, että nyt mennään eikä meinata. Monesti myös tavatessani uuden tyypin, ihastun liian nopeasti ja oon aivan pilvissä pienen hetken ajan. Sitten tullaan ryminällä alas ja jäädään katkerana nuolemaan haavoja.

En kuitenkaan kadu mitään, taikka ketään jonka oon elämääni edes hetkeksi aikaa päästänyt. Kuten jo aiemmin sanoin, kaikesta kyllä oppii ja jotain jää jokaisesta tilanteesta käteen. Vaikkei se toki aina siltä tunnu.

Viime vuosien aikana mulla on kyllä ollut pari poikaystävää, joiden kanssa oon ihan tosissani halunnut olla. Ei nekään hyvin päättynyt, kun tässä kerran sinkkuna palloilen. Toisaalta luulen, että mun on ihan hyvä olla yksin. Mua alkaa nimittäin ahdistamaan ihan sairaalloisen helposti kaikki ja vaikka mikä. Ehkä toi sitoutumiseen liittyvä kammokin katoais pikkuhiljaa, kun oppis luottamaan omaan kumppaniin eikä hätäilis minkään suhteen.

Enhän mä sitä kiellä, ettenkö välillä ylidramatisoisi ja miettisi sitä, mikä mussa mahtaa olla vialla kun en kelpaa kellekään, enkä ole tarpeeksi hyvä ainakaan sille jonka itse haluaisin. Yritän kyllä muistuttaa itteeni, ettei asioita voi pakottaa tapahtumaan ja jos en tosiaan tule ikinä kelpaamaan kellekään, niin sitten en. Nykymaailma vaan tuo niin paljon paineita siinä mielessä, että parisuhteista on tullut ikään kuin jonkinlainen saavutus, jonka toteutuessa sun pitäis jotenkin olla onnellisempi ja tasapainoisempi. Mua tollanen lähinnä ärsyttää. Sukujuhlissa ihmetellään ääneen, kuinka mä olen jäänyt yksin ja olenko mä liian nirso vai muuten vaan jotenkin outo kun ei miestä kerran ole.

Joten toisaalta, miksi mulla pitäisi olla joku? Eikä siis sillä, ettenkö mä olis onnellinen jos olis joku jonka kanssa jakaa arki iloineen ja suruineen. Mutta tekiskö se asioista helpompia kohdata? Olisinko mä onnelisempi, kun ei tarviis kömpiä illalla sänkyyn yksin? Tai kun ei tarvitsis kantaa kauppakasseja yksin?

En mä tiedä olisinko vaiko en, mutta ehkä sekin selviää joskus.