Ajatuksia

Hei taas kaikki. Ajattelin kirjottaa tällä kertaa vakavemman postauksen, mitä harvemmin nykyään teen. Ajatuksia nyt siis lähinnä masennuksesta ja omista kokemuksista sen kanssa elämisestä. Tarkoituksena ei todellakaan ole kirjoittaa mitään sankaritarinaa siitä, kuinka oon selvinnyt kaikesta ja oon vahvempi kuin koskaan blaablaa. Lähinnä tarkoituksena vaan kertoa teille, mistä oma masennukseni sai alkunsa ja miten sen kanssa olen oppinut elämään. Toivottavasti edes joku saa tästä postauksesta pienen hippusen voimaa omaan jaksamiseensa.

Mulla esiintyi masennuksen oireita ensimmäisen kerran ala-asteen loppuaikoina. Olin tuolloin tyyliltäni ja käytökseltäni aika erilainen kuin muut sen ikäiset; pukeuduin huomiotaherättävästi ja mun asenne oli täysin perseestä. En päästänyt ketään oikein mun lähelleni ja olin aika yksinäinen. Noihin aikoihin mun isä menehtyi ja sen jälkeen tunsin olevani täysin hukassa itseni kanssa. En osannut puhua mun tunteista edes mun perheenjäsenille, vaan piilotin kaiken sisälleni ja rakensin itselleni ikäänkuin suojamuurin, joka ei tähänkään päivään mennessä ole täysin murtunut. Muistan, kun oltiin iskän hautajaisissa, ja pidättelin itkua viimeiseen asti etten näyttäisi heikkouttani. Jälkeenpäin tuntuu tietysti ihan tyhmältä, mutta olin tuolloin niin "ylpeä" tai jotain ja esitin aina sitä vahvinta, jota mikään ei satuta tai hetkauta millään tavalla.

Kun siirryin yläasteelle, olin kai pahimmassa murrosiän vaiheessa. Opiskelin musiikkiluokalla, jolla oli pelkästään tyttöjä. Tuossa iässä on toki normaalia, että alkaa etsimään omaa identiteettiään ynnämuuta, mutta minulla se meni ihan överiksi. Rupesin vertailemaan itseäni muihin ihan kaikessa. Laulamisessa, ulkonäössä, luonteessa.. Halusin olla paras kaikessa. Tuolloin alkoi myös syömisvammailut, vaikka diagnoosi tulikin vasta vuosia myöhemmin. Halusin vain olla laiha, höyhenenkevyt. Halusin, että ihmiset kauhistelisivat pienuuttani. Ja niinhän jotkut tekikin, mutta sen sijaan että olisin ollut tyytyväinen, sain vain enemmän paineita laihtua lisää ja lisää.

Syömättömyys toki teki tehtävänsä, mutta olin koko ajan uupunut enkä jaksanut innostua mistään. Mun elämässä ei noihin aikoihin ollut oikein muuta kuin jatkuva painon kanssa kamppailu ja musiikki. Lopulta onneksi tajusin olevani hakoteillä ja sain sitten onneksi itseäni hoidettua parempaan kuntoon.

Fyysisesti sain kyllä itseni terveemmäksi ja koin olevani vähän onnellisempi. Se ei silti poistanut kaikkia niitä negatiivisiä ajatuksia mun pään sisältä. Olen ruma. Olen lihava. Olen kamala ihminen. Olen oksettava. En ole yhtä hyvä kuin muut. Välillä havahduin siihen, että ajatukseni on typeriä eikä niissä ole mitään järkeä. Silti jatkoin tuolla tavalla ajattelua.

Hain yhteishaussa turvallisuusalalle, kävin pääsykokeissa ja ajattelin, etten kuitenkaan koskaan sinne tule pääsemään. Mutta hei, mä pääsin sinne. En oo varmaankaan koskaan ollut niin ylpeä itsestäni kuin silloin olin. "Mä tein sen." Tuossa vaiheessa koin ehkä pienen itsetunnon kohotuksen, kun kerrankin sain aikaan jotakin mikä miellytti sekä minua itseäni että esimerkiksi perhettäni. Pystyn vieläkin muistamaan, kuinka kerroin äidille silmät täynnä onnenkyyneleitä, että musta tulee turvallisuusvalvoja. Ja äiti halasi mua, pikkuveli heitti yläfemman.

Koulu alkoi tosi hyvin; kokeista tuli luokan parhaita numeroita ja sain kavereita. Viihdyin alalla ja tunsin olevani just siinä mihin kuulun. Sitten jotain tapahtui. Jotain mistä en täällä blogin puolella halua puhua, koska en pysty puhumaan siitä oikein muutenkaan ikinä edes lähimmäisille. Jouduin käymään läpi tuolloin tosi paljon, paha olo palasi vahvempana kuin koskaan ja tunsin murtuvani täysin. Tuolloinkaan en sitä osannut näyttää, vaan kasvatin muuriani entisestään.

Itseinho, vakava masennus, syömisongelmat. Kaikki palasivat takaisin samaan aikaan, enkä tiennyt enää mistään mitään. Lopetin koulussa käymisen. Eristäydyin omalle kämpälleni. Jääkaapissa oli aina vain valo ja maitoa kahviin. Tiuskin rakkaimmilleni aina kun he yrittivät puhua ja auttaa. Satutin itseäni repimällä hiuksia,lyömällä, raapimalla ja viiltelemällä. Ennenkaikkea satutin muita sen minkä kerkesin.

Jouduin muuttamaan takaisin kotiin ja se vain pahensi sitä oloa, etten pärjää tässä elämässä yhtään. Masennus jylläsi mun sisällä koko ajan, mutta jotenkin opin peittämään sen täydellisesti ja olemaan aivan normaali muiden seurassa. Kotona oli pakko hymyillä, esittää. Tottakai joskus esimerkiksi vihaisena tuli äitille heitettyä kaikenlaista paskaa niskaan. "Mä tapan itseni niin pääsette eroon musta" Enhän mä sitä tarkoittanut koskaan, mutta nuo kamalat sanat on jäänyt kummittelemaan mun mieleen.

Sitten tapahtui se, mistä oonkin täällä kertonut. Olin vaan niin sekaisin surusta, vihasta ja kaikesta. Musta tuntui, ettei mikään tunnu enää miltään ja että on ihan sama lähteä täältä onnellisten ihmisten tieltä. Tuo lokakuinen ilta ja yö on mulla vieläkin aika hämärän peitossa kaiken shokin ja sellasen takia. En oo ikinä pystynyt unohtamaan sitä silti, enkä pystykään. Verisenä ja ilmeettömänä jouduin sairaalan kautta sinne suljetulle osastolle. Siellä ollessani mä heräsin. Mä heräsin siihen, että mä oon syntynyt tänne syystä ja mulla on merkitystä. Mulla on merkitystä mun rakkaille, eli loppujen lopuksi monelle. Mä olen tärkeä jollekin. Mua rakastetaan. Mua tarvitaan.

Itkin joka päivä osastolla ollessani. Joka päivä sanoin mun omahoitajalle, että haluan kotiin. Joka päivä myös kerroin että vihaan itseäni entistä enemmän, kun tein näin. Miten mä saatoin. Miten mä voin olla niin itsekäs paska. Omahoitaja rauhoitteli ja muistutti, että mä olen vain ihminen ja teen virheitä niinkuin kaikki muutkin. Mutta kuka voi tehdä tälläisen virheen? Kukapa muukaan kuin minä.

Nuo omahoitajan sanat on jäänyt syvälle mun mieleen. Se on saanut mut ajattelemaan, että joojoo olen ihminen ja erehdyn monessakin asiassa ja usein. Mutta mun mielestä se ei silti selitä mun tekoa. Eihän sen tekosyyn varjolla, että olen ihminen, voi tehdä mitään noin kamalaa. Mutta silti, kyllä mä nyt ymmärrän miksi mä päädyin tuohon ratkasuun. Mä olin vaan niin hukassa. Mutta mä selvisin ja uskon, että siihenkin on syynsä.

Tänä päivänä nuo samaiset ongelmat seuraavat mua kyllä, mutta osaan käsitellä niitä nyt aivan eri tavalla. Kerron, kun on paha mieli ja valitan jos siltä tuntuu. Juurikin tuo valittamisen taito on ollut itse asiassa aika hyvä juttu. Nyt osaan oikeasti ilmaista, miltä musta tuntuu milloinkin. Tottakai edelleen pidän monia juttuja vain itselläni, mutta pelkästään tämän postauksen kirjoittaminen kertoo siitä että en pelkää enää omia tunteitani vaan uskallan päästää ne pois mun pään sisältä. Itken, jos itkettää. Nauran hölmösti ja kovaan ääneen, kun naurattaa. Hymyilen usein, aidosti. Huudan, kun olen vihainen. Rakastan ja näytän sen paremmin kuin ennen.

Mä oon päättänyt, etten anna elämän valua hukkaan. Oon luonut uusia tavoitteita, jotka haluan ja aion toteuttaa. Oon myös päättänyt, että alan elämään tätä elämää itseäni varten. Aiemmin tein monia ratkaisuja vain, koska tunsin että mun on pakko tehdä juuri niin kuin muut haluaa. Sosiaaliset paineet oli joskus siis tosi kovat, mutta nyt en aio enää elää muita varten. Tää on mun elämä ja haluan ennen kuolemaani tehdä asioita, jotka tekee mut onnelliseks. En halua pyydellä anteeksi sitä, että teen niinkuin haluan. Elämä on tässä ja nyt. Ja niin minäkin onneksi.

Tän kirjoittaminen oli paljon hankalampaa, kuin aluksi luulinkaan. Olisin halunnut tehdä tästä vähän laajemman ja ehkä sitä myötä pidemmän. En vaan yksinkertasesti pystynyt kirjoittamaan tarkemmin. Anteeksi, jos tästä nyt tuli kamalan epäselvä. Taidan olla vähän huono puhumaan näistä asioista edelleenkin. Mutta ehkä mä joskus opin.

Paljon iloa kaikkien päivään.♥

Kiitos ihanalle, joka linkkasi tän mulle :3