Meidän perheessä on koko mun elämän ajan ollut paljon lemmikkejä aina ankoista hiiriin. Oon siis pienestä asti ollut tekemisissä erilaisten eläinten kanssa, mistä luulisinkin mun rakkauden niitä kohtaan johtuvan.
Tän postauksen aiheena on kuitenkin mun ikiomat, tämän hetkiset karvakuonot. Mun ensimmäinen oma lemmikki oli kani, joita mulla olikin jossain vaiheessa tosi monta. Jossain vaiheessa tulin kuitenkin niin pahasti allergiseksi heinälle, joten en voinut enää rakkaitani pitää.
Marraskuussa 2011 sain varman tiedon siitä, että mä saan ensimmäisen oman koirani. Olin oikeasti maailman onnellisin, jos se on edes mahdollista.
Äiti oli huomannut Rekku rescue -sivulta n. 4kk vanhan pentukoiran, jonka näytti mulle. Muistan ikuisesti sen, kun katsoin kuvaa jossa oli suloinen oranssinruskea pentu. Kuvan yläpuolella luki "Shania".
Olin ajatellut pitkään rescuekoiran hankkimista ja se hetki kun näin Shanian kuvan, tiesin että musta tulisi pelastetun koiran omistaja.
Tammikuussa 2012 me lähdettiin äidin ja mun isäpuolen kanssa kohti Helsinkiä, jonne Rekku rescuen työntekijä oli ihanan koirani tuonut Virosta.
Muistan aina sen, kun ajoimme vanhan sairaalan parkkipaikalle, kurkkasin pakettiauton sisään ja näin häkissä olevan koiran. Koira itki, varmaan siksi että sen sisko oli juuri lähtenyt uuteen kotiinsa sen viereltä.
Kun sain Shanian lähelleni, laitoin sille kaulapannan ja hihnan. En yrittänyt ottaa siihen sen kummempaa kontaktia, vaan lähdin heti kävelyttämään sitä. Jossain vaiheessa Shania kuitenkin haisteli minua kiinnostuneena ja menin kyykkyyn. Mun sydän suli saman tien ja herkistyin. Shania nuoli kyyneleet mun kasvoilta ja siitä hetkestä lähtien tiesin, että mun edessä seisoi arka, kaltoinkoheltu ja väärinymmärretty paras ystäväni.
Shania oli tosi arka ja ihan oikeasti jossain vaiheessa mulla meinas loppua toivo sen suhteen, että se ei pelkäisi esimerkiksi polkupyöriä tai autoja.
Aika kului ja yritin sosiaalistaa Shaniaa kaikenlaisiin asioihin. Kuljettiin paljon autolla, bussilla ja kävellen tietysti. Pikkuhiljaa Shania alkoi tottua kaikkeen ja olin tosi onnellinen siitä. Sateenvarjon avaaminen ei enää pelottanut sitä, auto ei ollutkaan enää maailmanloppu, eikä ihmiset halunnetkaan vain satuttaa sitä.
Shania tottui arkeen loppujen lopuksi tosi helposti, eikä sillä ollut esimerkiksi pahaa eroahdistusta. Kaikki oli ihmeellisen helppoa, siitäkin huolimatta että Shania oli ja on edelleen tosi arka uusien ihmisten suhteen.
Jossain vaiheessa aloin miettimään, että olisi oikea aika hommata toinen karvakuono Shanian kaveriksi. Oon aina ollut sitä mieltä, ettei edes ihminen voi korvata lajitoverin seuraa. Sen lisäksi oon aina halunnut, että mulla on vähintään kaksi koiraa samaan aikaan.
Mun toinen oma koirani Inna tuli mulle silloin, kun asuin omassa kämpässä Särkiniemessä. Inna oli tosi reipas ja ihana pentu, vaikkakin tosi vahtiviettinen mikä hankaloitti pikkusen kerrostalossa asumista. Myös eroahdistusta ilmeni samantien, mutta sekin saatiin hoidettua.
Shania ja Inna eivät aluksi tulleet oikein toimeen ja Shankku näytti samantien Innalle "kaapin paikan". Tänäkin päivänä se on edelleen Shania, joka päättää millä lelulla leikitään ja milloin ruokakuppiin saa koskea.
Siitäkin huolimatta nämä kaksi ovat täysin erottamattomat, eivätkä edes suostu syömään ilman että toinen on vieressä.
Nämä kaksi täysin erilaista koiraa, ovat oikeasti pelastaneet mut monelta asialta. Muunmuassa mun masennus on mennyt parempaan suuntaan näiden hurttien ansiosta.
En osaisi kuvitella nukkuvani ilman jompaakumpaa koiristani.
En osaisi kuvitella käyväni kävelyllä ilman rakkaitani.
En osaisi kuvitella syöväni ilman säälittäviä ilmeitä, joita alapuoleltani yleensä saan.
En osaisi kuvitella tulevani kotiin ilman että kaksi hännänheiluttajaa olisivat vastassa.
En osaisi kuvitella itkeväni ilman et koirani tulisivat viereeni.
En osaisi kuvitella eläväni tällä tavalla ilman kahta maailman ihaninta koiraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti